Heippa pitkästä aikaa!
Anteeks etten ole kirjottanut. En ole uskaltautunut tänne vanhaan blogiin lukemaan kommenttejanne vasta kuin tänään. Olen palannut blogielämään pitämään uutta blogia, joka löytyy TÄÄLTÄ!
Olen tuottanu kaikille pettymyksen, mikä ei oo mitään uutta. Jossain vaiheessa vaan mä en enää jaksanu taistella sh:ta vastaan. Kaikki hämärty ja mä upposin takas sh:n maailmaan eli jossain vaiheessa mä vaan huomasin tekeväni uutta sh-blogia ja palanneeni vanhoihin tapoihin. Paranemisesta ei oo tietoakaan enkä koe olevani sairas vaan lihava. Mitä opinkaan itsemurhayrityksestäni? En mitään! Mä aidosti luulin rakkauden pelastavan. Luulin oikeesti löytäneeni tien ulos pahasta olosta, mutta ei kaikki olikin valhetta ja harhaa. Nyt tiedän ettei sh:sta ole ulospääsyä - ei minulle. Tieni jatkuu läskiä vastaan taistellen, hautaan laihduttaen.
Pettymyksiä itelle, teille, läheisille, kaikille. Päivittäin vaan itken mielessäni sitä etten kuollut. Itken että menin hyppäämään.. nyt kun jalat on paskana. Selkä korjattu titaanilla eikä ole enää kaunista selkää - normaalia. Nyt mä näytän kauhuleffan monsterilta. Mun on laihduttava, kuoltava. Emmä voi elää tän näkösenä. Ja ei hätää, kyllä mä kävelen jo, mutta pitkiä lenkkejä en voi tehdä. Ja niitä mä just tarviin eniten tässä maailmassa. Mun täytyy kuntoutua paremmin, mun on pakko muuten mä hyppään uudelleen ja korkeammalta.
Ei tätä torakkaa pelasta enkelitkään! :(
