Jääsydän

Mua on alkanu ärsyttää koko seurustelu. Ei yhtään huvita ajatus siitä, että olisin jonkun lähellä saati jotain intiimimpää. Käsivarren mitan päässä kun pysyy ihmiset niin hyvä! Tänäänkin kun J laitto mulle viestiä mua alko suunnattomasti vitutt**. En tajua miks. En jaksas nähä sitä yhtään, ei huvita. Silti se puhuu että tän viikon ajan mitä ei olla nähty, saan "korvata" sille ja J haluaa mut, mä en halua olla kenenkään kainalossa puristeltava läskikasana. Oon ilomielin mieluummin lenkillä. Seurustelu on syvältä myös sen takia, kun se vie liikaa aikaa ja rahaa. Mä oon mielummin yksin. Mitenpä nyt sitten jättää J:tä, kun se on niin lääpällään muhun ja on puhunukin ettei halua että mä jätän sen. Osaan minäkin järjestää itteni kuseen.

Kävin heittämässä tossa aiemmin tunnin hölkkä/kävely lenkin. Söin päivälliseks kaks ruisleivän puolikasta, jonka päälle laitoin curry- ja chilimaustetta niin että suu vähintään palo, ja sit vielä paprikaa jonkun verran. Lisäks söin salaattia, jossa oli kolme pekaanipähkinää, yks tomaatti, kurkkua, ruukkusalaattia.
Olo on vähintään kuvottava. Läskiä kaikkialla...mahassa, reisissä, käsissä, takapuolessa, tisseissä...mä haluan kaikista ihroistani eroon! Mä en halua olla tän näkönen. Ällöttävä sika!!
Syönnin aikana mä seison osan aikaa, jotta kuluttasin enemmän. Istuessa tuntuu että takapuoli leviää kirjaimellisesti leveemmäks ja tuntuu, että jokainen suupala jonka syön kertyy suoraan läskeiks mahaani ja takapuoleeni. Harkitsin jopa ruoan oksentamista, mutta tein kompromissin ja päätin jättää iltapalan väliin ja mennä taas aikaisemmin nukkumaan. Lisäksi se viha joka tulee kun laittaa suuhunsa ruokaa on sanoinkuvaamattoman suuri! Se itseinho joka kasvaa. Miksi pitää syödä? Miksi en saa olla vain laiha keijukainen? Miksen saa olla syömättä? Hitaasti, mutta varmasti minä katoan...

Mun ajatukset on ihan solmussa. Oon vähän sumussa ja turta. En jaksa tuntea vielä ahdistustakaan kunnolla. Mä teen sen mitä täytyy. Mä en enää tee niinkun muut käskee. Paluu "normaaliin" elämään ei tunnu oikealta. Oikealta, hyvältä ja helpottavammalta tuntuu pysyä tässä.

Selviän voittajana parempaan paikkaan...

Tehtävä se mikä täytyy

Kesäkuun jälkeen on tapahtunut paljon. Ryyppäsin, jäin kaikista valheista kiinni vanhemmille, jouduin moisioon pariksi päivää, löysin "halun parantua" ja tajusin olevani "sairas". Niin se oli taas sellanen hetken halu ja luulo, että olen ees sairas. Olen lihava, en sairas. Mulle ei koita enää tervettä päivää, mitä se lie tarkoittaa. Olen päästäni jo niin pehmennyt ettei paluuta entiseen enää ole. Tahdon olla laiha ja saada uran jossakin muualla kuin Suomessa ja senhän tuon kaiken minä tulen saamaan, mutta ainoastaan terveyteni kustannuksella ja luopumalla haaveesta olla vapaa ahdistuksesta ja elää kuten "normaalit" ihmiset. Olen tajunnut myös senkin etten halua edes olla kuten muut. En vain halua enkä pysty olemaan. Minun on hyvä syömishäiriöni kanssa, jos kukaan ei tule väliin sähläämään ja väittämään että olen sairas ja mun pitää "parantua".


Olen tässä kuukauden aikana kerennyt saamaan uuden ystävän kesätyön kautta, pääsin haluamaan työpaikkaan töihin ja kaiken lisäks löysin poikaystävän, joka pitää musta ehkä liikaakin. Olen saanut kaikkea sitä mitä melkein jokaisella 19-vuotiaalla kuuluukin olla, mutta silti se ei riitä. Jotain on puuttunut. Se jokin on häiriöni...elämäntapani...osa minua. Siitä on tullut vuosien myötä osa minua enkä halua siitä eroon. Olen ollut vajavainen ilman sitä. Olen yrittänyt "parantua" ja hankkiutua syömishäiriöstäni eroon luullen että tulen ilman sitä onnellisemmaksi, mutta ehei, ei en tule. Ilman sh:tani en ole mitään. Sh tekee musta kokonaisemman ja se antaa mulle sen mitä tarvitsen. En enää koskaan sano haluavani "parantua", koska niin ei tule kuitenkaan tapahtumaan tässä elämässä ja se minun pitää vain hyväksyä vaikka pahalta se toisaalta tuntuu kuten kaikki tässä elämässä. Elämäni on niin ristiriitaisuuksia täynnä ettei ihme että pää on vähä laho.


Mistä tulin tähän tulokseen, etten tule paranemaan, tuli siitä kun eilen seison junaradalla kaatosateessa itkien ja odotin junaa. Itkin ja manasin mielessäni miksei juna voi tulla ja päästää minua tästä pahasta olosta pois. Jokin kuljetti minut pois radalta ja menin kotiin. Isin tultua kotiin me huudettiin kilpaa, raivottiin, haukuttiin toisiamme jne. Ymmärsin sen eilen selvemmin kuin ennen. Ei musta ole elämään enää samanlailla kuten pitäisi. Mun tulevaisuus on sitä mitä mun elämä on nytkin. Ei se parane. Ei nyt eikä ikinä. Tyydyn mielelläni luiden laskemiseen, kroppani rääkkäämiseen ja elämään häiriöni kanssa sovussa. Mielummiin niin kuin se että pyrkisin saamaan sen pois, joka on jo vahvasti osa minua eikä tule lähtemään minusta. Miksei muut voi hyväksyä sitä, jos minäkin olen sen valmis hyväksymään!?


Tänään jumppasin ja kävin 8 kilometrin sauvakävely lenkillä. Tähän mennessä olen syönyt aamupalaksi yhden ruisleivän puolikkaan, jonka päällä oli 4 viipaletta kurkkua ja kaksi salaatin lehteä. Lounaaksi join noin 3-4 desiä smoothieta, jossa oli omenaa, banaania, kiiwiä ja vettä. Kohta syön välipalaksi omenan ja päivälliseksi salaattia ja 3 dl smoothieta. Iltapalan yritän skipata menemällä nukkumaan ajoissa.


Minusta tulee sellainen kuin haluan. Saan sen mitä haluan. Teen juuri niinkuin haluan. Ihan sama mitä muut sanovat. Eiväthän he muutenkaan elä puolestani elämääni ja kestä tätä kärsimystä, joten miksi mun pitäisi antaa heidän päättä minun asioistani!!