Kuolen ahdistukseen..

Pari yötä taaksepäin heräsin kaks kertaa siihen, kun vuoronperään meni pohkeista lihakset jumiin niin että tuntu, että lihas katkee vähintäänkin. Kipu oli sietämätön, mutta olin liian väsyny itkemään. Olin liian väsyny tekemään mitään. Siitä seuraavana aamuna ajattelin, että mä syön että ei tule ihan heti ks. lihaskramppeja tai lihasjumeja tai mitä lie ne onkaan, mut ajattelin niiden johtuvan syömättömyydestäni ja siitä ettei elimistössä oo tarpeeks jotain tiettyjä vitamiineja tms. Kaiken lisäks halusin eroon (en raaskinu heittää niitä roskiin vaikka ois pitäny) niistäkin vähäisistä ruuista mitä kaapeissa oli eli hedelmistä, pilteistä, rasvattomista jogurteista.. söin ne pois tässä parin päivän aikana. Mikä oli maailman surkein ajatus .. koska nyt..

En tiedä itkisinkö.. itkettää mutten saa itkettyä.. Oon ihan sekasin. Eilen ja tänään oon vetäny liikaa pilttejä, rasvatonta jogurttia, omenoita, lisää pilttejä.. hävettää, kuvottaa. Annoin itelleni luvan syödä kaapeista nuo kaikki pois. Oon nyt ihan turvoksissa, maha sekasin.. oksensin eikä sekään auta. Näytän entistä lihavammalta, kamalalta, rumalta, kuvottavalta ihrapask*lta!! Oon hakannu itseäni reiteen, viiltäny käteen, jalkaan.. ei auta. Mä oon koko tän päivän maannu kuolleena sängyn pohjalla ja välillä, kun oon pysyny hereillä kattonu kauhuleffoja. Masentaa. Ahistaa. Pitikin antaa itelle lupa syödä. Mä en nykyään.. pariin vuoteen oo ahminu. Mulla on itsekuria kyllä olla syömättä vai onko sittenkään, kun nytkin annoin itelleni luvan syödä. Sen tiiän etten huomenna syö, en ylihuomenna syö. Mä en ollu ansainnu syödä enkä ainakaan tämän ja eilisen päivän jälkeen ansaitse syödä. En tänään ees oo jaksanu raahautua lenkille saati jumpata. Eilen mä kävin lenkillä, siivosin. Liian vähän!! Mä vihaan itteeni. Mä niin vihaan. Tähän saat*nan parin päivän läskeilyyn tulee nyt muutos. Huomenna on töitäkin.. kaikki näkee miten ällöttävä oon. En haluais mennä töihin.. pakotan itteni menemään. Kärsimään sen takia, että annoin luvan syödä. Lohduttavaa on että nyt ei ainakaan tarvii miettiä "pitäskö" syödä, kun ei oo moneen päivään.. viikkoihin syöny, mutta nyt ei tarvii. Nää parin päivän safkat riittää viikoiks, kuukausiks. Mä en tarvii ruokaa. Niin turhaa. Säästyy rahaakin!!

Sisko taas vihainen pienestä typerästä asiasta, joka ei oo ees mun aiheuttama. J tahtoo mua liikaa. Mä taas tahdon ihan jonkun toisen. Tahdon kadota, juosta karkuun, paeta. En kestä enempää. En oikeasti tahdo ketään.. en tahdo käpertyä kenenkään kainaloon, en tahdo!! Tahdon olla yksin. Tahdon valvoa yöni miettien pääsyä pois tästä maailmasta. En tahdo ketään lähelleni, siksi muutin asumaan yksin. Mulla oli eilen taas terapia viiden viikon tauon jälkeen, mutta senkin mä lopetan. Kukaan ei voi enää käskeä mua siellä käymään. Ei ole ees syytä käydä saati halua käydä. Vihaan terapiaa. En mene sinne enää. Tahdon olla vain yksin ja pian vapaa kaikesta. Musta tulee vielä kevyt, pieni, laiha, kaunis!! Stay strong, starve on.

..ja niin kova ikävä K:ta. En voi jatkaa enää J:n kanssa.. en voi satuttaa toista pidempään, oman tunnevammailuni takia. Mä haluan K:n, koska tiiän etten koskaan tule saamaan sitä..

Eikä oikeasti kukaan voi käsittää miten hyvältä syömättömyys tuntuu. Ruoka tappaa, lihottaa. Vihaan ruoan makua, koostumusta, sitä miltä se tuntuu sisältä. Syöminen tuntuu sisäiseltä raiskaukselta!! Syöminen tuntuu ällöttävältä, pakolta, pahalta!! Kun ei tarvitse syödä tunnen olevani vahva, kaunis, onnellinen. Mun ei tarvitse syödä, jos mä en halua. Enkä mä syö!!

Ps. Tunnen oloni entistäkin surkeammaksi yhen lukijan hävittyä. Taidan oikeasti taas tainnu vajota angstiteini-tasolle, jos koskaan oon siltä pois päässy. Kohta kukaan ei jaksa mua ees täällä.. Anteeksi kaikille joita oon loukannu tms. täällä blogissani. Mä tiiän että vielä jotain pahempaa on tiedossa ja tiiän etten kestä sitä. Kuoleman suunnittelun lisäks tuntuu että pian teen sen oikeasti.. emmä jaksa enää tätä ahistusta joka ei hetkeksikään helpota..

Tää blogi on mulle tärkee, koska mulla ei oo muuta paikkaa/ihmistä jolle purkaa näitä asioita.. toivon et jatkossa ees yks ihminen jaksas lukea postauksiani ja ehkä jopa kommentoida niitä.