Lue alusta loppuun!!

Nukahtaminen on vaikeaa. Pyörin aikani. Jossain vaiheessa nukahdan, en muista missä. Herään keskellä yötä. Oon unihöyryissä ja on sairas nälkä. Nousen ja menen vessaan. Taistelen murisevaa mahaa vastaan. Se huutaa kaloreita. Sanon sille ei. Maha huutaa kovemmin vastaan. Katson kelloa - melkein kaksi yöllä - kyynel vierähtää poskelleni. En saa syödä. Jalkani eivät tottele. Eivät edes aivoni, ei käteni. Menen keittiöön kuin ohjelmoitu robotti. Otan kaapista 4-viljan puurolaatikon. Alan mitata sitä. Kaksi ja puoli desiä hurahtaa mikrokuppiin. Sekaan vettä. Mikro alkaa hurisemaan. Kyyneliä vierii kasvojani pitkin enkä kykene estämään niitä. Tahto tappelee mahaa vastaan. Alan ahmimaan omenoita, kuorin niitä hullun vimmalla. Mietin kaikkia niitä kaloreita, joita itseeni ahmin. Alkaa ahdistaa. Mikro ilmoittaa puuron olevan valmis. Otan kulhon ja alan kauhoa lusikalla puuroa ahnaasti itseeni. Koen syyllisyyttä, epäonnistumista. Ajatukset raiskaavat mieleni enkä kykene ajattelemaan selkeästi. Ahmin kaiken mitä kaapeista löytyy. Siis kaiken. Monta kiloa omenoita, puolitoista pussillista porkkanoita, litran mehukeittoa ja melkein kilon puurohiutaleita. Mikään ei tunnu riittävän. Ahmin kunnes ruoka nousee ylös kurkkuani pitkin. Minua kuvottaa niin etten tiedä mitä tehdä. Juoksen suoraan vessaan ja työnnän hammasharjan niin syvälle kurkkuun kuin suinkin. Alan kakoa. Pian oksennus lentää. Kumarran posliinijumalaa ja se ilkkuu päin naamaa. Se nauraa minulle. Jatkan kunnes saan suurimman osan ruoista ulos.
Olen epäonnistunut. Latistunut. Olen pettänyt itseni - taas - olen pettänyt teidät. Itseinhoni kasvaa järkyttäviin sfääreihin. Sitä ei voi edes kuvailla sanoilla.
Menen entistä epäonnistuneempana sänkyyni makaamaan. En uskalla koskea kehoani, se kuvottaa minua. Kuvittelen itseni mielessäni. Kuvottaa. Minä vain makaan läskinä, laiskana, lihavana enkä tee mitään, tuijotan vain kattoa. Etsin seinistä vastausta. Ääni sisälläni huutaa: "mene lenkille. Mene! Kuluta kalorit. Mitä menit tekemään?! Lähde. Kuluta syömäsi kalorit!". Yritän sulkea sen mielestäni, mutta se ei jätä minua rauhaan.
Makaan lopun yötä levottomana täysin liikkumatta aloillani. En uskalla liikkua. Pelkään. Pelkään, jos liikun kalorit imeytyvät tehokkaammin. Pelkään ahmieni kaloreiden kertyvän lantiolleni. Vihaan itseäni. Olen epäonnistunut. TAAS. En voi uskoa mitä meninkään tekemään. Minua etoo. Ja minä vain makaan aloillani.
Toivon. Toivon vain kuolemaa. Se ei tule. Ahdistun. Aamu tulee, minä ahmin, en voi elää, pakko kuluttaa kalorit. Apua, apua, apua, apua. Ajatukseni kiertävät kehää ja ahdistun entisestään. Anteeksi.

________________________________________________

Niin todellakin olisi voinut viime yöni voinut mennä noin. Olisi voinut tämä, maanantaipäivä, mennyt noin. HUOM OLISI VOINUT. Vaan ei mennyt. ;) Miljoona tziljoona kädenvääntöä oon käyny tänään itseni kanssa. Ahmiminen huutaa nimeäni.
En meinannu saada viime yönä unta. Otin yhden melatoniinin pari tuntia pyörittyäni sängyssä, unta pyydystäessä. Olin illalla käynyt kolmannella lenkillä, jonka kesto oli tunti. Tyhjää parempi?!
Taju lähti jossain vaiheessa melatoniinin oton jälkeen. Nukuin yli kaksi tuntia tietämättömänä hengissä olemisestani. En nähnyt edes unia. Hyvä niin!
Jokin tömäys herättää minut ennen kahta yöllä. Kolina jatkuu hetken. Olen täysin väsynyt. Täysin ymmärtämätön mitä tapahtuu. Nousen ja käyn vessassa. Nappaan mp3:sen ja kuulokkeet. Pistän Dingon parhaimmat biisit huutamaan. En saa unta moneen tuntiin. Turhaudun. Sammutan musiikin, katselen kattoa, seiniä. Sitten alan lukemaan kirjaa. Se auttaa. Sammutan valot ja nukahdan pariakymmentä minuuttia myöhemmin.
Herään kymmenen yli kuusi, kun herätyskello herättää. Nousen sängystä unenpöpperössä ja siirrän herätystä. Torkutan herätyskelloa 7.10:neen asti, vastan silloin nousen. Petaan sängyn, käyn aamupesulla ja vaihdan lenkkivaatteet vaikka kroppa ja mieli painaa tuhat kiloa ellei enemmän. Olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Olla nousematta koko loppu viikkona sängystä ylös.
Ulkona raikas ja kylmä ulkoilma vastaanottaa minut. Viileä ulkoilma saa minut heräämään kunnolla. Teen reippaan lenkin. Jaksan jaksan ja jaksan. Tunti - sen minä läski jaksoin.
Kotiin tultua jumppasin, tein 100 x-hyppyä, join kahvia mustana ja lähdin kouluun.
Kaksi tuntia matikkaa meni nopeasti. Katsoin kelloa ja toivon vain olevani lenkillä - kuluttamassa kaloreita.

Ennen kahtatoista olin jo menossa päivän toisella lenkillä. Olin iloinen. Tyytyväinen! Kävelin ja juoksin 1h35min. Kotona innostuin, vielä kuvittelemieni roskien, imurointiin ja pölyjen pyyhkimiseen. Niin ja vasta eilen imuroin, toissapäivänä siivosin. Mieli auttaa. Se kertoo ettei se riitä. Se - mieli - ja minä olen tyytyväinen, että siivosin myös tänään.
Hyötyliikuntaa kertyy, kun menen kaveria vastaan koululle. Käyn kirjastossa palauttamassa lainoja.
Olen tyytyväinen ettei minuun tänään mennyt ruokaa. Yksikään ruoan kalori ei täyttänyt läskiä mahaani. Sen puolituntia, jonka tänään puristelen yhteen soittoon läskejäni eri peilien edessä, sivusta, edestä ja takaa, sai minut inhoamaan itseäni entistä enemmän.

Ainoa mistä ilahduin, oli kun kaveri sanoi käsieni olevan ihan siniset. Niin. Joo. Enpä vaan ole laiha vielä. Monta tupakkaa menny illalla.
Kymmenen minuuttia kuntopyöräilyä lisäks..

Huomenna uusi päivä. Tänään menty näillä. Toivon saavani ensi yönä unta.
Tahdon olla laiha! Yhtä laiha, kun tekin! En tahdo olla minä. Minä vihaan itseäni enkä osaa tai halua lopettaa sitä. Tahdon vain olla laiha. Huomennakin - kuten tänään oli - lupa syödä kello kahden jälkeen. Se on huomisen murhe. Huomisen ahdistus. Läskini, menkat, koulu, elämä, minä, minä, läskit, läskit, läskini, ne ahdistaa. Silti olen päättänyt hymyillä! En alennu masentuneisuuteen. Positiivisuus negatiivisuuden perii..

Kiitos taas ihanista kommenteista<3