Olipa kerran pieni tyttö nimeltä Peppiina. Tyttö asui äitinsä, isänsä, isosiskonsa sekä pikkuveljensä kanssa kaukaisessa linnassa. Linna oli punainen ja sitä reunustivat korkeat kauniin vihreät kuuset. Tyttö rakasti linnaansa ja perhettään. Tyttö toivoi ettei koskaan joutuisi jättämään linnaa tai perhettään.
Kului joitakin vuosia, kun tuli aika jättää linna ja muuttaa asfalttiviidakkoon asumaan. Tyttö yritti kaikkensa jottei linnaa tullut katsomaan perhe ostaisi heidän linnaansa. Tyttö oli vielä niin nuori ettei hänen yrityksensä onnistunut ja näin ollen perhe osti linnan. Surullisena tyttö pakkasi tärkeimmät tavaransa. Ne mahtuivat yhteen pyykkikoriin. Tyttö hyvästeli linnansa ja astui hevosvaunun kyytiin. Edessä oli pitkä ja raskas matka, jonka aikana tytön poskia pitkin vieri monta lohdutonta kyyneltä. Mitä lähemmäs perhe saapui harmaata asfalttiviidakkoa sitä enemmän tyttö menetti hehkuaan. Vaunut muuttuivat harmaaksi ja synkiksi. Heidän uusi kotinsa oli keltainen vanha kivitalo, jossa asui muitakin. Taloa eivät ympyröineet vihreät puut eikä linnut laulaneet yhtä kauniisti kuin linnassa vaan talon ympärillä oli kymmeniä muita yhtä mitäänsanomattoman surullista kivitalo parkaa. Tyttö ei voinut vieläkään täysin käsittää ettei hän enää tulisi asumaan linnassaan koskaan vaan uusi perhe asuisi siellä ja saisi sen onnen, jonka tyttö oli kerran omistanut.
Kului aikaa eikä tyttö millään sopeutunut uuteen kotiinsa. Tyttö nimitti kivitaloa kodikseen muttei hänestä tuntunut yhtään siltä, että hän olisi ollut kotonaan. Hänen kotinsa oli linnassa. Tyttö ikävöi linnaansa ja suri. Kasvaessaan vanhemmaksi tytön ikävä linnaansa kohtaan kasvoi kasvamistaan. Tyttö yritti kaikkensa, jotta tuntisi kivitalon kodikseen muttei mikään tuntunut auttavan. Yksinkertaisesti mikään ei tehnyt kivitalosta linnan veroista. Sänky tuntui kovemmalle, talo haisi erilaiselle, ilma oli raskaampaa, kaikkialla oli asfalttia eikä missään virrannut puhdas vesi. Tyttö alkoi haluamattaan tuntemaan vihaa ja katkeruutta elämää, kohtaloaan sekä perhettä kohtaan, joka taannoin heidän linnansa osti.
Tyttö muuttui levottomaksi koulussa ja sai siellä sekä kotona negatiivista huomiota päivittäin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän häntä. Tyttö tunsi sisällään kuinka hän mureni päivä päivältä eikä kukaan kuullut hänen hätäänsä.
Teini-ikäisenä tyttö alkoi sulkeutumaan eikä enää ollut silmätikkuna koulussa. Kotona senkin edestä. Tytön käytös kotona oli välillä raivoisaa. Tyttö löysi avun laihduttamisesta. Ajatukset menetetystä linnasta alkoivat saada tilalleen muuta ajateltavaa. Laihdutus oli hengähdyskeino tytön kovalle ikävälle. Hän ei kuitenkaan edelleenkään pystynyt olemaan miettimättä linnaansa. Tyttö alkoi liikkua entistä enemmän, syödä vähemmän ja oksennella silloin kun hän joutui syömään.
Tyttö näytti ulospäin pirteämmältä ja iloiselta vaikka sisältään tyttö vain rikkoutui kaiken aikaa yhtä enemmän ja enemmän. Tyttö oppi käyttäytymään häneltä odotetulla tavalla.
Vasta seitsemäntoistavuotiaana tyttö laihtui merkittävästi. Hänen itsekurinsa oli terästä ja hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Vauhti kiihtyi eikä tyttö enää tuntenut kipua ja surua. Tyttö uskoi pääsevänsä takaisin linnaan perheineen, jos laihtuu tarpeeksi. Niin pieneksi että lakkaa olemasta. Jollain hassulla tavalla hän uskoi luulonsa todeksi.
Nyt tämä pieni ja pippurinen tyttö on kaksikymmentävuotias ja uskoo edelleen pääsevänsä linnaan takaisin, jos jatkaa tietään kohti kuoleman kirkkautta. Hän uskoo tietävänsä, että koti löytyy valosta. Hän uskoo, että valossa on hänen perheensä juuri sellaisena kuin linnasta aikoinaan lähtiessä. Tyttö ei tahdo päästää irti uskomuksestaan vaan jatkaa hinnalla millä hyvänsä. Hänen kipunsa on kovettunut kiven lailla hänen sydämeen. Hän on lohduton eikä yksikään asfalttiviidakon kallotohtori tai ystävällinen ihminen häntä kykene auttamaan. Lohduton tyttö jatkaa painavaa askellustaan niin kauan kunnes viimeinenkin ikävän kyynel on vuodatettu.
Kului joitakin vuosia, kun tuli aika jättää linna ja muuttaa asfalttiviidakkoon asumaan. Tyttö yritti kaikkensa jottei linnaa tullut katsomaan perhe ostaisi heidän linnaansa. Tyttö oli vielä niin nuori ettei hänen yrityksensä onnistunut ja näin ollen perhe osti linnan. Surullisena tyttö pakkasi tärkeimmät tavaransa. Ne mahtuivat yhteen pyykkikoriin. Tyttö hyvästeli linnansa ja astui hevosvaunun kyytiin. Edessä oli pitkä ja raskas matka, jonka aikana tytön poskia pitkin vieri monta lohdutonta kyyneltä. Mitä lähemmäs perhe saapui harmaata asfalttiviidakkoa sitä enemmän tyttö menetti hehkuaan. Vaunut muuttuivat harmaaksi ja synkiksi. Heidän uusi kotinsa oli keltainen vanha kivitalo, jossa asui muitakin. Taloa eivät ympyröineet vihreät puut eikä linnut laulaneet yhtä kauniisti kuin linnassa vaan talon ympärillä oli kymmeniä muita yhtä mitäänsanomattoman surullista kivitalo parkaa. Tyttö ei voinut vieläkään täysin käsittää ettei hän enää tulisi asumaan linnassaan koskaan vaan uusi perhe asuisi siellä ja saisi sen onnen, jonka tyttö oli kerran omistanut.
Kului aikaa eikä tyttö millään sopeutunut uuteen kotiinsa. Tyttö nimitti kivitaloa kodikseen muttei hänestä tuntunut yhtään siltä, että hän olisi ollut kotonaan. Hänen kotinsa oli linnassa. Tyttö ikävöi linnaansa ja suri. Kasvaessaan vanhemmaksi tytön ikävä linnaansa kohtaan kasvoi kasvamistaan. Tyttö yritti kaikkensa, jotta tuntisi kivitalon kodikseen muttei mikään tuntunut auttavan. Yksinkertaisesti mikään ei tehnyt kivitalosta linnan veroista. Sänky tuntui kovemmalle, talo haisi erilaiselle, ilma oli raskaampaa, kaikkialla oli asfalttia eikä missään virrannut puhdas vesi. Tyttö alkoi haluamattaan tuntemaan vihaa ja katkeruutta elämää, kohtaloaan sekä perhettä kohtaan, joka taannoin heidän linnansa osti.
Tyttö muuttui levottomaksi koulussa ja sai siellä sekä kotona negatiivista huomiota päivittäin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän häntä. Tyttö tunsi sisällään kuinka hän mureni päivä päivältä eikä kukaan kuullut hänen hätäänsä.
Teini-ikäisenä tyttö alkoi sulkeutumaan eikä enää ollut silmätikkuna koulussa. Kotona senkin edestä. Tytön käytös kotona oli välillä raivoisaa. Tyttö löysi avun laihduttamisesta. Ajatukset menetetystä linnasta alkoivat saada tilalleen muuta ajateltavaa. Laihdutus oli hengähdyskeino tytön kovalle ikävälle. Hän ei kuitenkaan edelleenkään pystynyt olemaan miettimättä linnaansa. Tyttö alkoi liikkua entistä enemmän, syödä vähemmän ja oksennella silloin kun hän joutui syömään.
Tyttö näytti ulospäin pirteämmältä ja iloiselta vaikka sisältään tyttö vain rikkoutui kaiken aikaa yhtä enemmän ja enemmän. Tyttö oppi käyttäytymään häneltä odotetulla tavalla.
Vasta seitsemäntoistavuotiaana tyttö laihtui merkittävästi. Hänen itsekurinsa oli terästä ja hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Vauhti kiihtyi eikä tyttö enää tuntenut kipua ja surua. Tyttö uskoi pääsevänsä takaisin linnaan perheineen, jos laihtuu tarpeeksi. Niin pieneksi että lakkaa olemasta. Jollain hassulla tavalla hän uskoi luulonsa todeksi.
Nyt tämä pieni ja pippurinen tyttö on kaksikymmentävuotias ja uskoo edelleen pääsevänsä linnaan takaisin, jos jatkaa tietään kohti kuoleman kirkkautta. Hän uskoo tietävänsä, että koti löytyy valosta. Hän uskoo, että valossa on hänen perheensä juuri sellaisena kuin linnasta aikoinaan lähtiessä. Tyttö ei tahdo päästää irti uskomuksestaan vaan jatkaa hinnalla millä hyvänsä. Hänen kipunsa on kovettunut kiven lailla hänen sydämeen. Hän on lohduton eikä yksikään asfalttiviidakon kallotohtori tai ystävällinen ihminen häntä kykene auttamaan. Lohduton tyttö jatkaa painavaa askellustaan niin kauan kunnes viimeinenkin ikävän kyynel on vuodatettu.
:( ♥
VastaaPoista