Itkeä vai nauraako

Tummat silmänaluset. Seitsemän herätys. Läskiahdistus.. jumppaa. Ei helpota. Aamupalalla desi puuroa ja kaupan sokeritonta kiisseliä pari desiä, kun enempää en saanut alas. Heti lenkille sauvakävelemään kahdeksi tunniksi ja viideksi minuutiksi. Päässä pyörii ajatukset itsemurhasta. Inho itseä kohtaan kasvaa. Ahdistaa. Tulevaisuus pelottaa. En tahdo herätä aamuisin. Tahdon nukkua prinsessa ruususen unta enkä herätä enää koskaan. En tahdo olla, en hengittää, en tuntea. Lenkiltä tultuani alan siivoamaan. Siivoan koko talon. Jalkoihin koskee, päätä särkee, väsyttää.. en välitä. Mun pitää vaan jaksaa. Mun pitää tehä enemmän töitä, jos haluan olla pieni ja laiha. Kaunis. Mä teen kaikkeni onnistuakseni eikä mikään voi estää minua.
Tänään mä en vastaa, jos J soittaa. Mä en jaksa selitellä sille mitään enkä etenkään nähdä sitä. Mulla on parempaa tekemistä enkä kaipaa kenenkään seuraa. Haluan olla yksin. Ja sekin tekee  musta pahan ihmisen.

Maha turvoksissa. Liikaa läskiä kaikkialla. Jaloissa, mahassa, rinnoissa, käsissä.. kaikkialla! Ja mua ahdistaa. Tahtoisin vain itkeä itseni uneen, josta en enää heräisi. Vihaan peilejä. Vihaan sitä mitä näen peilistä, sotanorsun. En ois halunnu, mutta söin silti lounaan. Salaattia ja yhden ruisleivän puolikkaan kolmella tomaatti siivulla ja runsaalla määrällä chilimaustetta. Suu tulessa. Maha entistä sekaisemmin. Ja mä vajoan syvemmälle. ..mutta kun kukaan muu ei välittänyt, se välitti aina. Se ei koskaan hylännyt. Se kuiskutti korvaani sanat, joiden ansioista jaksoin paremmin. Se antoi mulle mahdollisuuden olla sitä mitä haluan. Tein paholaisen kanssa sopimuksen; ystävät ikuisesti.