Kissoja ikävä

Oon taas vähän pihalla missä mennään. Tokkurassa. Otin vaja tunnin unet ysin jälkeen.

Ennen aamu-unia kerkesin lukee historian kokeeseen. Luin koko kylmä sodan.

Aamulla kävin ennen jumppaa, 100 x-hyppyä ja imurointia ennen 1h45min lenkillä. Kesken lenkin
alko satamaan ihan kiitettävästi lunta. Välillä tuntu vähintään, että ne kovat lumikokkareet,

joita taivaalta sato, puhkoo mun silmät.

Viimasta ja tuiskusta selvinneenä pääsin kotiin asti.

Lenkillä mulle tuli liikaa kaikkia ajatuksia. Vihaan sitä kun päässä pyörii ihan typeriä ajatuksia aikuistumisesta

muuhun typerään normaaliin elämään, joka mukamas on niin hirveen tavoteltavaa läskitankkerina.

Ihan hirveen innostavaa tosiaan joo! Pah!

Lenkin loppu puolella musta tuntu, että jään makaamaan jonnekin. Jään vaan sinne, hautaudun lumeen ja

kaikki on poissa. Minua ei ole.

Söin kymmenen yli seitsemän porkkanan ja 1dl mehukeittoa. Kaloreita 39 ja hiilihydraatteja 7.8g.

Jos laskuihini on luottaminen. Oon ajatellu alkaa ketoosiin pyrkimisen ja siellä pysymisen. Tämä tarkoittaa kaloreiden lisäksi myös hiilihydraattien laskemista ja kirjaamista ylös.

Kello tulee puoli yhteentoista ja alan jo hieman hahmottaa tämän päivän suunnitelmaa, joka ei ole kummoinen. Ainakin se on itseni päättämä eikä kukaan muu määrää mitä mun pitää tai ei pidä tehdä.

Lähen kohta luistelemaan tädin kanssa.

Pakko saada lisää liikuntaa. Kroppana on ällöttävän pehmeä. Mahani ja tissini roikkuu kuin jättimäiset perunasäkit kumartuessani eteenpäin tai vaikka vain suorassa seistessäni.

Niistä on päästävä eroon samanlailla kun isosta läskiperseestäni, selkäläskeistä, paksuista jaloista ja käsistä.

Pullanaamastani ja viitoisleuastani.

Kaiken ristiriitaisuuden vallitessa käyn tänään kaupungilla ostamassa mehukeittoa, jogurttia, ruisleipää, liimapuikon ja coca-cola zeroa.

Olen tajuton ryhävalas ja pelkään repsahtavani syömään tänään puuroa ja jogurttia.

LIIAN PALJON!

Ennenkuin päätin lähteä luistelemaan olin suunnitellut lähteväni käymään porukoilla. Alustava suunnitelma oli, että olisin menny sinne isin kyydillä, kun se ensin on heittäny veljen kaverin luokse.

Myöhemmin illalla isi ois veljeä hakiessa tuonu mut takas kotiin.

Mulla on ihan kamala ikävä mun kahta ihanaa kissaa, jotka on porukoilla. En oo nähny niitä valehtelematta varmaan pariin kolmeen kuukauteen. Olen surkein ihminen ikinä. P*skin lemmikin omistaja vaikkeivat kissat asukaan luonani.

Koen syyllisyyttä etten oo käyny katsomassa kissojani. Haluaisin ottaa ne lutuset tänne asumaan mutten voi, koska asuntoon ei saa ottaa lemmikkieläimiä. Sen kukkuraksi olisi hyvin itsekästä riistää kissoista vapaana temmeltämis mahdollisuus ja iso omakotitalo. Tuoda ne tänne 40 neliöiseen yksiöön kitumaan.

Ajatus kariutu siihen, kun ahdistus alko tuntumaan tuhat-kertasena pelkästään siitä syystä, että pitäis mennä sinne MONEKSI tunniksi olemaan. Ajatus porukoille menemisestä vain ahistaa enkä siis menekään. En nää kissojani ja toivon kuolevani ikävään.

Miksi olen näin ilkeä ja aikaansaamaton idiootti, jolla ei ole edes itsekuria mennä katsomaan kissojaan?

Oon vaan niin pahapahapahapahapahapahapahapahapaha-ihminen!

Coca-cola zeroakin join varmasti melkein puol litraa aamun aikana ja maha on sen seurauksena kipee, ja olo muutenkin turvonnu. Kiva nyt lähtee näyttämään ulos kaikille tätä läskiä mahaa ja turvotusta, joka näkyy naamastakin. Oon puristellu itteeni peilistä pitkin aamua ja aamuyötä. Tuskaillut - miten ihminen voi olla näin ISO!