Pientä Purtavaa

Lähdin saattamaan kaveria juna-asemalle neljän jälkeen.

Asemalla oli kivan näköinen jätkä.

On kiva katsella, mutta ei mitään sen enempää.

Hetken halusin ajatella hänen katselevan minua.

Toiveajattelua!

Olin lenkkivaatteissa. Oon ruma ja lihava - ei minua kukaan katso siinä mielessä.

Kun juna vei kaverini kohti viikonlopun rientoja

minä jatkoin matkaani kirjastoon.

Hyytävä tuuli heitti lunta naamalleni.

Palelin yrittäen ajatella kaikkea muuta paitsi kylmyyttä.

Kirjastossa lainasin syömishäiriöstä kertovan kirjan Pientä Purtavaa (Reija Kaskiaho).

Mieli teki tupakkaa.

Ehkä kylmyys sai minut haluamaan jotain lämmikettä.

Kotona kävin sisällä heittääkseni kirjan ja ottaakseni tupakat.

Suuntasin rappuset alas melkein kiitäen samalla musiikin pauhatessa kuulokkeista.

Tuhannet myrkylliset kemikaalit rauhottivat kehoani samalla kun päässäni alkoi tuntua kevyeltä.

Käsissä tärisi ja päässä heitti.

Vaikutin varmasti humalaiselta, kun kapusin rappuset takasin kotiin.

Askel ei enää ollut yhtä kevyt. Läski painoi entistä enemmän.

Tunsin paksut reiteni selvästi riisuessani vaatteita.

Menin lämpimän suihkun alle tuntien ahdistusta.

Päässä takoo samat lauseet: Olet lihava! Ymmärrätkö lihava! Tee jotain!

Hankaan kasvojani ja levitän hiuksiin pesuainetta.

Laitan hoitoaineen vaikuttamaan hiuksiin ja alan harjata hampaita suihkun alla.

Hinkkaan ja hankaan melkein ikenet rikki.

Tupakan maku ei poistu. Kätenikin haisevat sille.

Ahdistaa - läskit.

Kumarrun ja yritän oksentaa.

Kaon, mutta mitään ei tule.

Työnnän harjan syvemmälle ja saan vähän vatsahappoja ulos.

Maku on kitkerä ja alkaa puistattaa.

Pesen hampaat uudelleen, sammutan suihkun, kuivaan ja puen päälleni.

Miten ihminen voikaan olla tällainen - näin epäonnistunut.