Ystävä ei ole vastannut mulle mitään viesteihin sen jälkeen, kun alkuviikosta lupasi soittaa muttei soittanutkaan. Oon senkin takia ahdistunu ja allapäin. Oon miettiny pääni puhki miten menetellä tällasessa tapauksessa ja mitä mun pitäs tehdä itsenikin kannalta, että tää "pidetään hullua jännityksessä"-tilanne laukeus tavalla tai toisella ja saisin vastauksen siihen mitä oon tehny tai sanonu väärin. Oon pyöritelly kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot mielessäni ja tullu päätökseen. Päätös on vaikea ja vaatii hurjan paljon ponnisteluita. Päätöstä tehdessä piti punnita miljoonia asioita, joista yksi oli se oliko mun ja ystävän ystävyys "oikeasti" ystävyyttä vai ns. riippuvuus suhde ehkä vähän molemmin puolin. Tahtoisin jatkaa ystävyyttä ja saada selville missä mennään, mutta niin monta ystävyyssuhdetta oon sössiny teoillani tai sanoillani että nyt saa riittää. Ei enää ystäviä, ei ongelmia eikä turhaa murehtimista. Nyt mulla ei ole ketään kenelle puhua mistään mieltä askarruttavasta paitsi tietysti te täällä. Se saa luvan riittää. Niin kauan kun te olette olemassa mäkin jaksan olla olemassa. Ilman teitä en ole mitään!
Teen ystävän ja minun ystävyyssuhteesta luopumistyötä vielä tosi pitkään, mutta kun sen yli pääsen olen taas himpun vahvempi! Oon paha ja olen tietty ansainnu tällasen kohtelun mitä ystäväkin on pitäny viime aikoina enemmän, en ole ite varsinkaan mikään enkeli, joten tää on ihan oikeutettua. En sais valittaakaan vaikka valitankin. :( On vaan vaikeeta ja haikeaa luopua 13 vuoden tuttavuudesta, joka on viimeset vuodet ollu enemmän ja enemmän tärkeää ystävyyttä, ainakin mulle. En voi sanoa nyt muuta kuin Good Bye ForEver! :(
Oon taas menny nää päivät puuro, rasvaton jogurtti, ruisleipä, punajuuri ja hedelmäpiltti linjalla. Oon lihonu varmasti niin, että kaikki näkee sen. Oon turvoksissa ja mulla on tosi pahoja ilmavaivoja. Koskee mahaan ja suoliin. Päähän ja jäseniin liian vähäinen liikkuminen. Päivittäin on tietysti tullu liikuttua ja jumpattua, mutta silti liian vähän. Tänään lupauduin lenkille tädin kanssa, kun en osannu sanoa ei. Mua ahistaa. Mä en halua lähtee, mutta mä en osannu sanoa sitä maagista EI-sanaa. Mä en osaa sanoa oikeita sanoja. Mä en osaa tehdä mitään oikein. Mä en osaa olla oikein. Mä en osaa hengittää oikein. En osaa mitään. Mä en ole mitään. Ootte kyllästyny kuulemaan mun ainaisia mantroja, mut mä oon paha. Niin paha ettei mulla oo ketään. Kaikki laihtuu ja menestyy. Miks mä vaan lihon ja alisuoriudun! Mulla ei oo itsekuria. Oon täysin p*ska ihminen. Mä en kestä naamaani peilistä. Kohdistan itteeni nyrkin iskuja, raapimista ja ties mitä mutta sekään ei riitä rangaistukseksi. En osaa edes rangaista itseäni oikein kunnolla. Itsemurha pyörii joka hetki mielessä. Suunnittelusta tekoon. Millon mä teen sen? Millon mulla on riittävästi rohkeutta ja sisua tehdä se? Milloin? Yks pieni teko - itteni tappaminen ja samalla pahan poistaminen muiden läheisten elämästä - pelastas niin monta ihmistä ja tekis muiden elämästä helpompaa, että jo sen pitäis antaa mulle sisua hirttää itseni tai hypätä junan alle. Mieluiten viiltaa ranteet auki yksin omassa kotona, jossa en ois kenenkään muun kun itteni tiellä.
Teen ystävän ja minun ystävyyssuhteesta luopumistyötä vielä tosi pitkään, mutta kun sen yli pääsen olen taas himpun vahvempi! Oon paha ja olen tietty ansainnu tällasen kohtelun mitä ystäväkin on pitäny viime aikoina enemmän, en ole ite varsinkaan mikään enkeli, joten tää on ihan oikeutettua. En sais valittaakaan vaikka valitankin. :( On vaan vaikeeta ja haikeaa luopua 13 vuoden tuttavuudesta, joka on viimeset vuodet ollu enemmän ja enemmän tärkeää ystävyyttä, ainakin mulle. En voi sanoa nyt muuta kuin Good Bye ForEver! :(
Oon taas menny nää päivät puuro, rasvaton jogurtti, ruisleipä, punajuuri ja hedelmäpiltti linjalla. Oon lihonu varmasti niin, että kaikki näkee sen. Oon turvoksissa ja mulla on tosi pahoja ilmavaivoja. Koskee mahaan ja suoliin. Päähän ja jäseniin liian vähäinen liikkuminen. Päivittäin on tietysti tullu liikuttua ja jumpattua, mutta silti liian vähän. Tänään lupauduin lenkille tädin kanssa, kun en osannu sanoa ei. Mua ahistaa. Mä en halua lähtee, mutta mä en osannu sanoa sitä maagista EI-sanaa. Mä en osaa sanoa oikeita sanoja. Mä en osaa tehdä mitään oikein. Mä en osaa olla oikein. Mä en osaa hengittää oikein. En osaa mitään. Mä en ole mitään. Ootte kyllästyny kuulemaan mun ainaisia mantroja, mut mä oon paha. Niin paha ettei mulla oo ketään. Kaikki laihtuu ja menestyy. Miks mä vaan lihon ja alisuoriudun! Mulla ei oo itsekuria. Oon täysin p*ska ihminen. Mä en kestä naamaani peilistä. Kohdistan itteeni nyrkin iskuja, raapimista ja ties mitä mutta sekään ei riitä rangaistukseksi. En osaa edes rangaista itseäni oikein kunnolla. Itsemurha pyörii joka hetki mielessä. Suunnittelusta tekoon. Millon mä teen sen? Millon mulla on riittävästi rohkeutta ja sisua tehdä se? Milloin? Yks pieni teko - itteni tappaminen ja samalla pahan poistaminen muiden läheisten elämästä - pelastas niin monta ihmistä ja tekis muiden elämästä helpompaa, että jo sen pitäis antaa mulle sisua hirttää itseni tai hypätä junan alle. Mieluiten viiltaa ranteet auki yksin omassa kotona, jossa en ois kenenkään muun kun itteni tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti