Kuin kynitty kana

Ihan ensiks haluan kiittää teitä ihania pikkusia kommenteista! Ilahduin kovasti niistä!! Te lukijat olette tärkeitä mulle ja musta on mahtavaa lukea kommenttejanne. :)

Päivä meni hujauksessa ohi vaikka alku olikin aika hankala. Ajatus koululle menosta ahdisti. Olin heräämisestä asti tosi ärtyny. Yritin nukkua vaja tunnin unet vielä pukemisen, imuroinnin ja meikkaamisen jälkeen, mutta ei siitäkään tullu oikein mitään. En saanu ajatusta ihmistenilmoille lähtemisestä hiljenemään saati ahdistusta vähenemään. Onneks yks kaveri suostu lähtemään kaupunkiin samaa matkaa. Menin sen luokse, kun se asuu tässä aika lähellä. Poltin matkalla tupakan ja se vähän helpotti ahdistusta.

Koululla rehtorin kanssa saatiin järjestettyä kaikki kurssi- ja koulujutut niin ettei mun tarvii paniikoida niistä. Mä käyn tenttimässä vaan yhen kokeen ja toisesta kurssista teen kymmenen tehtävää ja siinä se. Tosin eri asia onkin miten vaikeita ne on. Mä haluan vaan päästä kurssit läpi, että saan opintotuet. Ens viikolla on koeviikko ja keskiviikkona mulla on vaan se yks koe. Seuraava jakso alkaa sitä seuraavalla viikolla ja se jakso sovittiin niin, että teen (eli yritän tehdä) itsenäisesti kolme kurssia ja käyn vaan matikan kurssin koulussa eli kolmena päivänä viikossa pari tuntia kerralla eli mulla on kuus tuntia koulua viikossa. Liikaa sekin! Varmasti tulee poissaoloja liikaa. Töitä on ens kuussa onneks neljänä päivänä. Saan liikkua ja olla omissa oloissa mikä on ihanaa! Tosin vihaan sitä, kun pitää koulujuttuja tehdä ja stressata niistä. Ei riitä mielenkiinto ja jaksaminen kouluun.. :(
Ainiin rehtori sano mulle, että näytän pirteältä, "valoisalta", reippaalta ja musta saa sellasen kuvan ulospäin, että elämä hymyilee. Rehtorin sanat kääntyivät päässäni näin: näytät pirteältä, kun olet pyöristynyt ja näytät nyt hyvin syöneeltä normaalilta (eli läskiltä) nuorelta naiselta. Juuri tuollaisia kommentteja en halua kuulla. Mun ei tarvii edes yrittää peittää mitään. Vaikka mulla menis miten huonosti tahansa, kukaan ei näe sitä. Hyvä sinänsä ei ainakaan tarvitse esittää pahemmin että menisi hyvin vaikkei menis. Saan laihdutella kaikessa rauhassa ja vältyn turhalta kyttäykseltä ja epäilyksiltä.

Koululta lähdettyäni suuntasin tapaamaan toista kaveria. Käytiin kaupassa. Ostin tupakkaa vaikka entisiäkin tupakoita on jäljellä. Varalle.. Käveltiin suunnilleen puol tuntia ja sit menin sinne kampaajalle. Mun takapuoleen asti ulottuvat hiukset ja nyt vähän alle olkapäiden mittaset. On todellakin sopeutuminen tähän. Näistä tuli lyhyemmät kun olin ajatellu, mutta mulla kasvaa hiukset aika nopeesti joten ehkä selviän tästä ja eipähän tarvii ainakaan vuoteen miettiä taas kampaajalla käyntiä. Tunteet on vaihdella hiusten osalta ja muutenkin pitkin päivää miten sattuu. Raivosta helpotukseen. Surusta hilpeyteen ja sitä rataa. Päällimmäisenä jumalaton läskiahdistus. En tiedä olenko lihonut vai laihtunut, kun vaa'alla en uskalla käydä. Toisaalta peilikuva näyttää pienemmältä, toisaalta isommalta. Toisaalta vaatteet on väljempiä toisaalta ei todellakaan ole. En tiedä mikä on totta mikä ei. Sen tosin tiedän, että olen joka tapauksessa liian lihava.
Tänään mä en syöny enkä syö mitään.

Kampaajan jälkeen en halunnut jäädä ahdistuksen kanssa kotiin. Tahdoin kuluttaa kaloreita. Tahdoin vajota omiin maailmoihini. Paeta lyhentyneitä hiuksia, läskejäni.. lenkkeilin 4h50min, tulin kotiin jumppasin, kävin suihkussa, viilsin taas ja nyt istun koneella ja kuuntelen mahan ihanaa murinaa. Se on niin ihanan tyhjä. Joku päivä se on vielä tätäkin tyhjempi ja pienempi.

Kaikkee piti kirjottaa, mutta ajatus takkuaa ja väsyttää. Katon pari jaksoo Gilmoren tyttöjä ja kokeilen sitten, jos saisin nukuttua. Mun pitäs hakea ne unilääkkeet apteekista, mutta se on työn ja tuskan takana raahautua sinne vaikka reseptikin on. Ahdistaa..